Yhden päivän ohjelma

Vetistelyä

Istuskelen juuri mukavasti peiton alla, kynttilän valossa, kuunnellen bossanovaa ja ihanaa ääntä taivaalta. Sataa ja jyrisee. Olen ehkä ennenkin maininnut, että täällä Kampungissa asustelu muistuttaa minua kovasti leirintäalue-elämästä. Kuin oleilisi Kesälahden Ruokkeella tai Lappeenrannan Huhtiniemessä, missä olemme perinteisesti perheeni kanssa viettänyt useita kesäiltoja katsellen järveä, jutellen miehelle, jolla on kultaisianoutajia tai pelaten yatsya. 

Asuntoni katto on punottu heinästä, (ihme kyllä, vesi on pysynyt ulkopuolella) mutta sateen osuessa kattoon, kuulostaa kuin olisin teltassa. Kuin olisin vaelluskaverini Heidin kanssa vaeltamassa Tiilikkajärvellä ja pelasimme teltassa laivanupotusta. Ukkosen jyrähdellessä palaan muistoon, kun olin telttailemassa Sussun kanssa Kroatiassa ja ihmettelimme kuinka salamat valkaisivat ympäröivän metsän ja viikunapellon vitivalkoiseksi. 

Bossanova muistuttaa jammailuista ruokapöydän äärellä Jonnan kanssa, siitä hetkestä kun huomamme olleemme pitkään hiljaa, hytkyen ja hymäillen hyvästä musiikista (ja viinistä ja ruuasta) ja kumpikin alkaa nauraa. Kynttilät muistuttavat minua siitä, kuinka siskoni Reetan kanssa aina maanisesti vuoraamme kaikki paikat täyteen kynttilöitä, luoden lämpöistä tunnelmaa. 

Siis vaikka olen täällä kaukana, olette kaikki rakkaat täällä kokoajan mukana. 

operaatio jalka

Täällä tropiikissa on omat haasteensa ihan vain ilmaston vuoksi, sillä jos sinua puree hyttynen ja erehdyt raapimaan sitä, jää sinulle arpi. Tai jos sinulle tulee naarmu, kestää sen parantuminen ainakin viikon, ehkä jopa kaksi. Joten tälläisessa tilanteessa aivan mitättömästä asiasta voi tulla ihan hirveän iso ongelma. Näin kävi minulle ku kaksi viikkoa sitten oleilin gilin saarilla. Varpaassani ollut pieni rakko puhkesi, täyttyi kloorivedellä, merivedellä, hiekalla, mudalla, hevosen pissalla ja kaikki muhi vielä 35 asteen lämmössä. Tuloksena pitkittynyt haavan tulehdus. 

Koska viime viikonloppuna tilanne oli ollut jo viikon eikä mennyt muuta kuin huonompaan suuntaan, päätin mennä lääkäriin. Ajatus Balilaisesta lääkäristä on aina hieman pelottava, sillä kuulemani tarinat niiden sotkuisuudesta, huonosta palvelusta ja hygieniasta ja turisteilta pyydetyistä ylihinnoista jännittivät kovasti. Yksi tuttava asuinpaikastamme kuitenkin suositteli koulumme sairaalaa ja sinne kävi tieni. 

Jännittyneenä astelin sisään suureen rakennukseen, jossa minut otettiin lämpimästi vastaan ja hyvällä englannin kielellä opastettuna. Kerroin että minulla on jokin tulehdus varpaassa, jolloin hoitajat alkoivat hommiin. Minut laitettiin istumaan sairaalasängylle, yksi hoitaja tuli mittamaan verenpaineeni (koska se on tärkeää elementti varpaan parantumisessa), toinen mittasi kuumeen (?!), kolme hoitajaa tuijottelivat varpaitani ja alkoivat puhdistaa haavoja, yksi seisoi vieressä jokapaikan höylänä ja hänen tehtävänsä tuntui olevan myös jatkuva hymyily. Lisäksi vielä lääkäri keskusteli kanssani varpaastani ja tutki myös mahaani, joka on oireillut koko Balilla viettämäni ajan. Lääkärin mielestä mahani on stressaantunut, enkä saa siksi juoda appelsiini mehua tai syödä tulista ruokaa. 

Sain mahalääkettä mikäli vatsa oireilee, antibioottikuurin varpaaseen ja kapaloidut varpaat. 

Hinta hoitoineen, hymyineen, tutkimuksineen, lääkkeineen 13€. 

Tänään kävin kontrollissa varpaani kanssa, joka ei ollut vielä parantunut. Hoitaja avasi kapalot ja tutki tilannetta lääkärin kanssa. Kunnes molemmat tuijottivat jalkaani järkyttyneenä sitä osoittaen, jalallani käveli joku. He määrittelivät sitä pitkään ja kertoivat minulle vakavana: 

se on muurahainen. 

Naurahdin tilanteelle, sillä luulin että kyseessä oli jotain vakavampaa. 

Lääkäri jatkoi kuitenkin vakavalla ilmeellä: milloin sinulta on viimeksi mitattu verensokeri? 

Naurahtaen totesin, etten kyllä lainkaan muista. Lääkäri kertoi vakavana, että muurahainen kertoo siitä, että verensokerini saattaa olla huono ja voiko hän mitata verensokerini. 

Mittaus suoritettiin ja verensokerini oli täysin normaali, muurahainen kertoi siis väärin, ongelma ei ole verensokerini. 

Hoidoksi sain lisää antibiootteja ja voidetta. Kotiin tultuani katselin saamiani lääkkeitä ja ongelma alkoi selvitä. Olin sekoittanut antibiootin ja mahalääkkeen keskenään ja syönyt mahalääkettä tulehtuneeseen varpaaseen, kumma juttu kun ei ollut tepsinyt! 

(Uskon, että Reetta toteaisi tilanteeseen: voi siis käyttää lääkkeitäkin niinkuin Tiitu)

Omaa aikaa

Moni, joka tuntee minut, tietää että olen melko herkkä ja kaipaan paljon omaa aikaa ja tilaa. Itselleni tälläinen sosiaalisuuden määrän on oikeasti ennenkuulumatonta. Pääni ajattelee lähinnä englannin kielellä ja välillä huomaan miettiväni asioita esim. banaaneja myös indonesiaksi "hmm, saya mau makan pisang untuk makan pagi!" - todella outoa. Ihmiset täällä ovat erittäin mukavia ja ystävällisiä, seuraa löytyy aina. Minulle, joka on saattanut viikon elellä ihanassa omassa kuplassa puhumatta kellekkään, tämä on kuitenkin todella outoa.. Siksi, minun on välillä otettava omaa aikaa ja tilaa, jotta muistan kuka minä olenkaan. 

Olen nyt löytänyt sen aktiviteetin, joka on pelastanut jo monta päivää (Reetta, kirjekuori on vielä avaamatta!). Tässä asuinpaikkamme lähettyvillä on uimarantoja, n. 20-30 minuutin skootterimatkan säteellä. Hyppään skootterin selkään, sillä uskallan vihdoinkin ajaa sillä, otan suunnan kohti lähintä rantaa, Balangan beachia. (Kyllä äiti, tämä reitti on hyvin turvallinen ajaa skootterilla) Minun ajovauhdillani tälle rannalle pääsee noin 20 minuutissa, toiset tuntuvat kulkevan täällä noin valonnopeudella. Matka on mutkainen ja on kokoajan oltava tarkkana, ettei kaarra liian nopeasti tai yksikään koira ei haukkaa nilkoista tai päätä jäädä nukkumaan keskelle autotietä. 

Tultuani perille maksan 2000 rupiaa (0.10€) miehelle, jolta saan vaaleanpunaisen lapun, jotta voin pysäköidä skootterini. Jatkan matkaa kävellen ja riippuen miten aikaisin olen lähtenyt, ehdin ehkä istuskella hetken kallionkielekkeellä katsellen alapuolellani pauhaavaa merta ja laskeutuvia lentokoneita, samalla kun paikalliset pariskunnat ottavat itsestään hääkuvia.

Kävelen alas kalliolta, kivikkoiselle uimarannalle ja kävelen rannan puoleenväliin nurmialueelle. Siellä yleensä jo istuskelee muutama ihminen, ainakin yksi. Laitan tavarani syrjään ja otan alleni joogamaton ja katselen edessäni velloavaa merta, jonka uumenissa näkyy pieniä mustia pilkkuja, surffaavia miehiä. Suljen silmät ja alan hengittää. 

Tällä rannalla järjestetään jokapäivä, aamulla ja illalla lahjoituksiin perustuva jooga. Siis halutessaan voi maksaa tai olla maksamatta. Itse olen aina jättänyt aina noin 50 000 rupiaa (3€), mikä on täällä itseasiassa aika iso raha, sillä saa helposti jo päivän ruuat!

Joogaohjaajat ovat ihanan sympaattisia ja jollain tavalla niin aidon hassuja. Ensimmäisellä kerralla kikattelin ajatuksissani ohjaajan puhuessa meidän kauniista mahoistamme ja merentuoksusta, samalla kun paikalliset polttavat seläntakana muoviroskia. Mutta nyt jo useamman kerran joogassa käyneenä, alan huomata meren tuoksun ja itseasiassa mahanikin on ihan kiva. 

Tänään jotenkin aivan kamalan päivän jälkeen päätin, että minun on mentävä tekemään jotain fyysistä, että saan pääni selväksi. Balilla kun tuo kävelylenkkeily on tehty täysin mahdottomaksi.. Olin joogassa myös eilen, mutta kehoni sanoi, että jotain on tehtävä. Nurmella minua odotti ohjaaja ja hänen ystävänsä ja sain aika erilaisen joogakokemuksen. Teimme kerrankin todella rankkoja harjotteita ja kaikki huipentui siihen, että seisoin päälläni!! 

Olin melko kiireinen seisoessa päälläni, joten en saanut otettua kuvaa tilanteesta, mutta tältä sen ainakin pitäisi näyttää!

Kun keskittyy vain hengittämiseen ja siihen, ettet saa itseäsi täysin solmuun, on mahdotonta ajatella mitään muuta, edes indonesialaisia banaaneja.. Keho tärisee, hengästyttää, tuntuu ihanalta maata selällään kun on juuri kömpinyt omistuisissa asennoissa ja on mahtavaa välillä kurkata silmäluomien välistä, kun Aurinko (Indonesiaksi: matahari - päivän silmät) laskeutuu mereen, värjäten koko taivaan violetin oranssiksi. 

Paluumatkalla skootterilla ajaminen tuntuu kuin lentämiseltä ja kaikki hymyilyttää. 

Paluumatkalla on aikaa hiljentää mutkissa ja pysähtyä pohtimaan, kummalla on etuajo-oikeus, minulla vai lehmällä.

 Katriina on päässyt joskus mukaani ja toiminut mallinani ks. kuvassa

Kasa riisiä ja ruokamöhkäleitä

Olen suvultani Mölsä, eli se tarkoittaa, ruoka on merkittävä asia onnellisuuteni kannalta. 

Ennen kun kuulin mahdollisuudesta opiskella Balilla, olin lähdössä Italiaan - koska pasta. Tai Espanjaan - koska viini ja tapakset. Bali ja aasialainen ruoka voitti kuitenkin tämän kilpailun. Kunnes jossain vaiheessa hoksasin, että en tiedä yhtään millaista on Balilainen tai edes Indonesialainen ruoka.  Nyt tiedän, se on jotain paistettua. 

itsetehty välipala

Bali on turistikohde, mutta siltikään en ole vielä nähnyt yhtään ravintolaa, jossa olisi valkoiset pöytäliinat ja asiallisesti pukeutuneet tarjoilijat, valkoinen liina kyynärvarrellaan. Ravintoloita kutsutaan täällä warungeiksi. Ne ovat yleensä pieniä, autotallin näköisiä hökötyksiä, joissa on joskus ruokapöytiä ja joskus taas pieniä muovisia laatikoita, joilla istuskella. Hienommissa warungeissa on myös sisätila ja joskus warung tarkoittaa skootterissa kiinniolevaa lasilaatikkoa, jonka sisällä on erilaisia ruokamöhkäleitä. 

Kuvassa koulumme "ruokala" ja tyypillinen ruoka-annos riisillä, kanalla, kasviksilla

Balilainen ruoka on hyvin laaja-alaista, sillä se saa vaikutteita vanhasta Japanista, Kiinasta, Thaimaasta ja Arabimaista. Ja yleensä ruoka on jotenkin paistettua. Siinä on paljon kasviksia, Erilaisia lihoja, riisiä, nuudelia ja aina, lähes aina paistettu kananmuna. Katsoin yhtenä päivänä asuntomme warungin ruokalistaa, enkä löytänyt yhtään ruokaa missä ei olisi kananmunaa. Myös nuudelikeiton päälle laitetaan paistettu kananmuna. 

Monissa warungeissa sinulle annetaan kori, johon laitetaan kasa riisiä. Sitten saat valita monista valikoimista mitä ruokaa haluat ja yleensä et tiedä koskaan mitä lautasellesi, tai siis korillesi, saat. Ruoka on vaihtelevasti hyvää, joskus aivan liian tulista, mutta joskus meille Katriinan kanssa iskee valtava kokkaushimo ja lemppari ruuaksemme on muodostunut leirinuotiolla valmistettu kookoskermainen-tomaatti-sipuli pasta.

 Kampungilla, siis paikka jossa asumme on onneksi yksi paikallinen nainen, joka kokkailee meille kaikenlaista, ihan omaksi ilokseen. Yhtenä päivänä saimme älyttömän hyviä tortilloja, toisena päivänä eteemme ilmestyi erilaisia taikinapalloja, joissa oli kalaa tai tofua tai jotain makeaa tahnaa. Jokainen haukku on täällä yllätys!

Eläimellistä menoa

Kouluviikkoni oli tällä viikolla lyhyt, kaksi päiväinen. Eli näin keskiviikkona saan nauttia vapaapäivästä ja aloitin sen melko erikoisissa merkeissä. Sillä söin aamupalani jonkin tasoisessa eläintarhassa.  Seuraani liittyi ensin Luwakin pentu nimeltään Uci, sitten tuli pieni kissanpentu ja lopulta pieni pörröinen koiranpentu, jotka aloittivat hirveät paini leikit ruokapöydällä. Luwak on siis sivettikissa, jonka ulosteesta tehdään kahvia, siis juuri sitä kuuluisaa kissankakka kahvia (vaikka luwak ei siis oikeasti ole kissaeläin). Luwak parka joutui kestämään sitä, että kissa ja koira kokivat sen hännän parhaaksi leluksi maailmassa ja sen perässä oli pakko juosta ja sitä piti pyydystää. Minua tosin alkoi vähän epäilyttämään, sillä tämän Ucin omistajalla on kuulemma myös Boa ja tarantellla, toivottavasti ne kuitenkin pysyvät pois aamupala pöydästäni. 

 Kissan ilme kuvastaa omaakin ihmetystäni tältä aamulta.. 

uusi koti, uudet kujeet

Ensimmäinen viikko Balilla on nyt vietetty ja luksusmaisista hotelliolosuhteista siirryimme pidempi aikaiseen asumukseemme. Asuntomme on Balin saaren eteläpuolella, Bukitin niemimaalla Jimbaranissa. Paikkavalintamme tälle alueelle tapahtui paikallisten ohjeistuksella, sillä toiveemme oli olla suhteellisen lähellä koulua ja rauhallisella alueella. Bali on tunnettu lähinnä Kutan ja Seminyakin alueista, niiden turistirysäpalveluiden ja hyvien surffaus mahdollisuuksien vuoksi. Paikkavalintamme on osoittunut erittäin hyväksi. Meille on muodostunut jo vakiopaikkoja, joissa saamme hyvää ruokaa, meitä tervehtiviä poikia, joiden mielestä kävelemme liian nopeasti sekä koiranpentu lemppareita, jotka opettelevat puolustamaan reviriään kummallisella ulvonnan ja haukunnan yhdistelmällä (muistuttaa Morriksen rasistisen-epäilevää käheää haukku-ulvontaa). 

Asuntomme sijaitsee aikalailla keskellä Jimbarania, korkealla kukkulalla ("rakennan minä majani -- tule, tule tyttö nuori.." -kiva, nyt se soi päässäni koko päivän). Lähialueelta löytyy pieniä marketteja ja warungeja, eli paikallisten ylläpitämiä pieniä ravintoloita. Mutta turisteille tarkoitetut isot, "hienot" ravintolat sijaitsevat Jimbaran beachin lähellä. Warungeista ostettu ruoka maksaa 1-2€ kun taas hienommissa ravintoloissa ruoka voi maksaa hurjat 3-4€, siis törkeän kallista! Viikossa tämä hintatietoisuus on tarttunut hyvin tehokkaasti. 

Kävimme perjantaina yhdessä opiskelijatapaamisessa Seminyakissa, jolloin näimme, ettei nämä turistirannat olisi lainkaan meitä varten. Ensinnäkin hintataso on huomattavan paljon korkeampi, ihmiset olivat töykeämpiä ja meno oli.. noh, ei meidän tyyliimme sopivaa (sinisenä vilkkuvat valot ja sienipäiset ihmiset ei ole ehkä mun juttu). Lisäksi vielä aallot muistuttivat enemmän jättiläiskalmaria, joka yrittää kahmaista ohikulkijat suuhunsa. Jimbaran beach vähän isompine laineineen sopii meille hyvin ja sieltä saa tosi hyvää pitsaa. 

Asuntomme on tälläinen isompi yhteisö, jossa on paljon pieniä huoneita, isompia huoneita ja villoja omilla uima-altailla varustettuina. Täällä asuu paljon vaihto-oppilaita, mutta myös muita pidempiaikaisia asujia Venäläisistä Australialaisiin ja täällä huokuu välittämisen tunnelma. Kaikki ovat ystävällisiä toisilleen ja jokaisesta pidetään huolta. Yksi tyttö kärsi vatsakivuista ja pian hänelle tuotiin paketillinen lääkkeitä ja kaikki kyselivät kuinka hän jakselee. Omat huoneemme ovat melko vaatimattomia, mutta siistejä. Katsotaan saisimmeko vaihdettua asuntomme kahden makuuhuoneen villaan, jossa olisi keittiö - helpottaisi kummasti aamulla vaivaavaa kahvihimoa. Balilainen kahvi kun on.. noh, sanotaanko että jauhoista ja maidosta joutuu maksamaan extraa. 

Tilasin oman huoneeni itselleni, mutta heti puolentunnin sisällä selvisi, että minulla on kämppis. Makoilin sängylläni kunnes yläpuoleltani kuului kauheaa meteliä. Ihan kuin naksutuskieltä puhuva afrikkalainen heimo olisi riidellyt yläpuolellani. Aloin tarkkailemaan tätä epäilyttävän näköistä kattoa, josta hahmotin kaksi liskoa heiluttelemassa uhkailevasti häntää toisilleen. Toinen lisko selvästi luovutti ja muutti Katriinan luokse asumaan. Naapurissa asuu myös Bruno, hauskan näköinen koira, joka puolustaa reviiriään yötämyöten, mitä luultavammin myös huvikseen. Myös parivaljakkomme kissanaiselle on täällä seuraa päivittäin lisääntyvistä kissanpennuista. 

Tänään päästään kokeilemaan skootterilla ajamista ja huomenna alkaakin koulu! 

Kuvassa rannalla bongaamani koira, joka luuli olevansa tiikeri..