gili gili gili

Lombokilla kiertelyn jälkeen hyppäsimme jälkeen laivaan, joka kuljetti meidät seuraavalle saarelle Gili Airille. Laivamatka taitettiin public boatilla, jossa lippuinamme toimi käsiimme tussilla kirjoitettu A-kirjain. Myös vetomatkalaukku osottautui suhteellisen hankalaksi saarihyppely matkalaukuksi, sillä suurinosa liikenteestä laukun kanssa suoritettiin hiekkarannalla. Matkan jälkeen etsimme hotellimme, joka olikin lähellä satamaa. Asetuimme kodiksi hotellihuoneeseen, joka oli koristeltu vessanpönttöä myöten vaaleanpunaisilla kukilla.

Gili Air on pieni saari, jonka ympäri kuulemma juoksee tunnissa. Gilin saaria on kolme, joista Air on lähimpänä Lombokia. Kaikki Gilin saaret ovat rauhallisia, pieniä ja turkoosin veden ympäröimiä paratiiseja. Saarilla on olematta mitään moottoriajoneuvoja, saarelle tulevia veneitä lukuunottamatta. Kulkuvälineinä toimii polkupyörät ja hevoset - siis täydellinen paikka paeta Balin hälinää. Gili Trawangan on saarista tunnetuin ja tunnettu hyvistä biletysmahdollisuuksista. Vietin Airilla 4 yötä ja Trawanganilla yhden yön. Katriina meni Trawanganille edeltä, minun venähtäneen sukelluskurssin myötä, jolloin vietin yhden yön hostellissa. Gili Airiin tutustuin lähinnä merestä käsin, sillä suoritin Airilla Open Water Diver -sukelluskurssin. Sukeltamisesta kerronkin sitten lisää toisessa postauksessa. 

Sukelluksiltani selvittyä siirryin Trawanganille Katriinan seuraksi. Katriina olikin tutustunut jo suomalaiseen tyttöön hotellillamme, josta saimmekin mukavaa seuraa Trawanganilla kiertelylle. Vuokrasimme hotelliltamme ihanat kukkaispyörät ja ajelimme saaren ympäri pysähdellen kauniimmille paikoille. 

Näiden kahden saaren väliin jäi vielä Gili Meno, joka tunnetaan nimellä Honeymoon -saari, mitään muuta siellä ei kuulemma ole kuin rakastuneita pariskuntia. Itse pidin Air saaresta enemmän, sillä tunnetusti pidän rauhasta ja sienittömistä illanviettopaikoista. Parhautta kuitenkin oli kuuman päivän lomassa loikata turkoosiin mereen, snorklailla kilpikonnien kanssa ja nauttia siitä, että ainoa kuulemasi ääni on hevoskärryihin kiinnitetyt kilisevät kulkuset - gileillä siis todella kilisee jatkuvasti. 

Monkeyforest

Ubudin reissuun sisältyi myös retki apinametsään. Edelliset apinakokemuksemme olivat Uluwatusta, jossa apinat aiheuttivat enemmän pelkoa kuin kivaa kokemusta. Ubudin apinametsä, todella oli metsä täynnä apinoita. Metsä kaikenkaikkiaan oli kaunis. Oli ihana nähdä luontoa, viidakkoa ja jopa vähän syksyn tunnelmaa. Apinat toki aluksi aiheuttivat pientä (lue: suurta) paniikkia ja sain jopa stressi päänsäryn. Ne kiipeilivät ihmisten päälle ja liikkuivat salamannopeasti. Eikä tietenkään ehkä kannattaisi lukea kokemuksia purevista monkey forestin apinoista ennen kun menet metsään. Lopulta aloimme rentoutua ja nauttia ympäristöstämme. Nyt jälkikäteen kuvia katsellessa apinatkin näyttävät aika suloisille ja näen niistä jopa valtavan sympaattisia puolia. 
Vieläkin minua vähän naurattaa kun opiskellessani indonesiaa opin, että ihminen on orang ja apinan indonesialainen nimi monyet, kuulostaa paljon hienommalta, kuin ranskalta. 
Toisaalta, joskus apinat tuntuvat paljon sympaattisemmilta kuin ihmiset. 
Mutta tiedossa on siis kuvapläjäys apinoista, mielestäni joka kuvan apinalla (tai muulla hahmolla), on jokin selkeä tarina tai tilanne päällä. Lempparini lienee stressaantuneen kotiäitiapinan lohdutus. 
Voit itse keksiä parhaat tarinat kavereille!

 

Uluwatu

Päätimme tehdä lauantain kunniaksi jotain erillaista ja lähdimme vakiintuneella porukallamme Uluwatun temppeliin. Uluwatun on mainittu olevan yksi Balin kauneimmista paikoista. Matkamme meinasi alkaa huonosti, sillä taksikuski selitti meille tohkeissaan kuinka hänen olisi jäätävä odottamaan meitä temppelille (mittari käynnissä), sillä alueelta olisi kuulemma mahdoton saada taksia takaisin. Kun emme suostuneet tähän ehdotukseen, varasti hän meiltä huomaamattamme 50000 rupiaa, eli lähes saman verran kuin yhden suunnan taksimatka olisi maksanut. 

Lisäksi varauduimme liiankin hyvin paikalla olevia apinoita vastaan, laittamalla lukon Miikan repun vetoketjuun, koska apinat osaavat avata vetoketjuja. Noh, toimi niinkuin Tiia ja laita oma reppusi Miikan repun sisään ja unohda varmasti lukon avaimet lompakkoosi ja naksauta lukko kiinni (voin Reetta kuulla naurusi tänne asti). Hetken pähkäilyn jälkeen sain survottua käteni pienestä vetoketjun raosta ja sain lompakkoni muilutettua ulos repusta. Tämän hektisen alun jälkeen meinasi vielä iskeä ahdistus ihmispaljoudesta. Kiinalainen, jolla on selfiekeppi, vastaa hengenvaarallista asetta - etenkin jos kiinalaisia on vähintään seitsemän bussilastillista. Tämän uuden urheilulajin jälkeen, jossa pujottelet heiluvien selfiekeppien välissä, samalla kun kiinalaiset pomppivat saadakseen hauskoja poseerauksia ja varoen samalla apinoita joilla on rabies, oli taivaallista pysähtyä ja nähdä Uluwatun maisemat. (Tämä urheilulaji tosin sopisi täydellisesti erääseen hämmentävään aasialaiseen kisailuohjelmaan, jota näytettiin televisiossa)

Ensimmäistä kertaa Balilla luonnonkauneus sai sielun sykähtämään ja tuntui, että kaikki ylimääräiset äänet hiljenivät ympärillä. Kaukana alhaalla näkyvät valtavat aallot pauhasivat ja suihkivat ilmaan kristallimaista vesihöyryä. Olisi voinut vain istua ja hengittää puhdasta ilmaa. Katsoa pysähtynyttä maisemaa, joka tuntui olevan enemmän elossa, kuin kukaan ihminen oman kameransa takana. Välillä oli itsekin laskettava kamera alas, vain olla tässä ja nyt - tosin kokoajan tietoisena siitä, missä lähin apina on.

Tässä kuvatodiste apinoiden raakuudesta. Osa niistä pysyi kyllä ihan kaukana ihmisistä, mutta eräs yksilö jäi silmiemme edessä kiinni seuraavista rikoksista noin parin minuutin sisällä: varasta kenkä lapsen jalasta, ryöstä miehen taskusta kaikki tavarat, vie takaapäin kiinalaisen vanhan tädin silmälasit, aiheuta uhkailemalla arabien ketjureaktio kaatuminen portaissa ja näytä nauttivan tästä aiheuttamastasi kaaoksesta. Mutta kieltämättä viiksekkäät apinat hoitamassa parisuhdettaan olivat melko hellyyttäviä.

Rauhaa ja rapupalleroita

Halo! (lausutaan Hahlo)

Muuttolintu on nyt laskeutunut Balin saarelle, Singaporen kautta loikaten. Lentäminen oli tälle tipulle vallan helppoa, sillä se hoitui kätevästi finnairin ja indonesian airlinesin siivillä, nautiskellen punaviiniä, sacher kakkua ja nuudelisalaattia.

Ensimmäisen viikon pesänä toimii Gran Jimbaran boutigue hotel & spa (sana boutigue on kyllä ehkä viimeinen sana, jolla hotellia kuvailisin). Heti saavuttuamme minut valtasi se sama tunne, joka Aasiassa minut usein tavoittaa - eriskummallinen rauha. Ympärilläni hälisee, tuoksut ovat uusia ja erilaisia, kaikkialla on hieman sotkuista ja sinnepäin olevaa, mutta sisälläni tirskahtaa ilo, kuin pienen lapsen naurun pyrähdys. Pienet yksityiskohdat joka puolella tekevät kaikesta kaunista, vaikka kaukaa katsottuna kaikki näyttää kaaokselta. Se on kumma tunne, mutta ehkä pääni sisäinen jatkuva hälinä rauhoittuu, kun ympäristöni menee vauhdikkaammin kuin minä. 

Ensimmäinen viikko meillä menee luokkatoverini kanssa puhtaasi lomaillessa. Koska olisi karmivaa mennä ruskeiden saksalaisvaihtarien rinnalle vitivalkoisena, olemme pyrkineet maksimoimaan väripigmenttiämme. Ah, se on tehnyt todella hyvää kaikkien vaihtojärjestelyiden jälkeen, kääntää kylkeä, lukea kirjaa ja makustella uutta maailmaa. 

Välillä olen tuntevinani, kuinka päähäni löytäisiin halolla: TIIA! sinä olet nyt siellä Balilla minne olet  monta vuotta jo halunnut!! Kunnes huomaan, että halko onkin altaan reunaa koristelevien puiden kukka. Paikalliset siivoilevat kukkia turhautuneina, näyttäen samalta kuin suomalaiset joiden piha täytyy syksyisin koivunlehdistä. Olen kyllä aina arvostanut syksyisiä koivunlehtikasoja (etenkin niiden sekaan juoksemista) mutta nämä balilaiset puiden kukat ovat niin kauniita, että niitä voisi ihailla vaikka ne olisivat holtittomasti levällään. Tosin, kukat ovat aiheuttaneet jo pieniä sydänkohtauksia, sillä eräs kukkamalli muistuttaa hälyttävästi niveljalkaista, jolla on kahdeksan koipea..

Päiviini on siis nyt kuulunut ihmettely, kukille kiljuminen, koirien bongaus (1 beagle havainto). Kyljen kääntely, itsensä vakuuttaminen siitä, että kyllä ihan oikeasti olet Balilla ja kyllä, sinä asut täällä aika pitkään. Korallikeppien keräily, rapupalleroiden kummastelu, syöminen. Mutta niinkuin myös ennen reissua jo toivoin, tuntuu jo nyt, että alan jälleen löytää niitä ajatuksia, jotka koulun ja arjen sylissä ovat unohtuneet. Sellainen positiivinen ajattelu (voitko Reetta uskoa!?) ja hetkessä eläminen kutittelee poskipäilleni hymyä ja huokauksia, silkasta ilosta olla tässä ja nyt. 

Ajatus tälle viikolle: "on parempi elää epätäydellisesti omaa elämää, kuin jäljitellä täydellisesti jonkun toisen elämää".