pintaa syvemmälle

Viikot ovat hurahtaneet ohi taas vauhdilla. Luulette varmaan, että olen niin kiireinen, etten siksi ole ehtinyt kirjoitella blogiin, mutta tosiasiassa minut on vallannut tauti nimeltään lorvikatarri. Päivät vain soljuvat eteenpäin varjossa istuskellen, sillä tämä "sadekauden" tuoma kuumuus on aika lamaannuttavaa. Jotta saan jotain viileä ajateltavaa, olen muistellut muutaman viikon takaista sukelluskurssiani. Kyllä, lupasin tämän postauksen jo huomattavasti aikaisemmin, mutta vasta nyt sain sen tehdyksi. Tähänkin on syynsä, nimittäin ensin goproni päätti kadottaa minun sukellusvideon, jossa oli jättiläiskilpikonna. Toiseksi valokuvia läpikäydessäni aloin usein voida pahoin, kunnes tajusin sen johtuvan siitä, että tulin merisairaaksi.. 

Suoritin kurssin Manta Diven yrityksessä Gili Airilla. Opettajanani toimi ystäväni Kimmo, joka onkin syypää siihen, että olen koskaan edes innostunut sukeltamisesta. Maapallo on pieni ja huomasimme olevamme lähes naapurisaarilla, joten tottakai halusin käydä kurssin Kimmon opissa! 

Kurssi oli kestoltaan kolme päivää ja siihen kuului kuusi sukellusta, joista kaksi suoritettiin uima-altaassa treenaten esim. regulaattorin etsimistä, ilman maskia uimista ja toisen pelastamista. Parhautta oli kuitenkin sukellukset mereen, sinne ihmeelliseen siniseen, hiljaiseen harmoniaan. Kaloja, käärmeitä, koralleja, kilpikonnia - mitä muuta ihminen tarvitseekaan tunteakseen syvää onnea. 

Täällä Balilla on ollut paljon näitä selfiekeppejä, eikä niistä päässyt eroon edes sukeltaessa..

 Ensimäinen avovesi sukellus tehtiin 20 vuotta vanhalle hylylle, johon oli jo alkanut kasvaa koralleja.

Sukelluksilla harjoiteltiin myös erilaisia taitoja ja tarkkailtiin omaa hapenkulutusta. Tai sitten pelastettiin todella väsynyt kaveri. Olempahan pelastanut meressä vitsailevan belgialaismiehen samalla kuin meduusat pistelivät nahkaa.

Meille jaettiin kurssin ajaksi sukellus buddy (tämä täytyy tietysti lausua sticky buddy mainoksen äänellä). Oma buddyni oli belgialainen poika, joka nauratti koko porukkaamme jatkuvasti hauskoilla vitseillään tai viihdytti meitä laivamatkoilla laulaen ranskalaisia mainoksia tai balladeja, jokainen voi koittaa arvata kuka alla olevasta kuvasta on minun buddy..

Ah, näitä maisemia jaksaisi katsella jatkuvasti. Korallia, kaloja, vain David Attenborougin selostus puuttuu taustalta.

 Vaikka goproni kiukutteli, onnistuin lopulta löytämään jättiläiskilpparini!

Vetistelyä

Istuskelen juuri mukavasti peiton alla, kynttilän valossa, kuunnellen bossanovaa ja ihanaa ääntä taivaalta. Sataa ja jyrisee. Olen ehkä ennenkin maininnut, että täällä Kampungissa asustelu muistuttaa minua kovasti leirintäalue-elämästä. Kuin oleilisi Kesälahden Ruokkeella tai Lappeenrannan Huhtiniemessä, missä olemme perinteisesti perheeni kanssa viettänyt useita kesäiltoja katsellen järveä, jutellen miehelle, jolla on kultaisianoutajia tai pelaten yatsya. 

Asuntoni katto on punottu heinästä, (ihme kyllä, vesi on pysynyt ulkopuolella) mutta sateen osuessa kattoon, kuulostaa kuin olisin teltassa. Kuin olisin vaelluskaverini Heidin kanssa vaeltamassa Tiilikkajärvellä ja pelasimme teltassa laivanupotusta. Ukkosen jyrähdellessä palaan muistoon, kun olin telttailemassa Sussun kanssa Kroatiassa ja ihmettelimme kuinka salamat valkaisivat ympäröivän metsän ja viikunapellon vitivalkoiseksi. 

Bossanova muistuttaa jammailuista ruokapöydän äärellä Jonnan kanssa, siitä hetkestä kun huomamme olleemme pitkään hiljaa, hytkyen ja hymäillen hyvästä musiikista (ja viinistä ja ruuasta) ja kumpikin alkaa nauraa. Kynttilät muistuttavat minua siitä, kuinka siskoni Reetan kanssa aina maanisesti vuoraamme kaikki paikat täyteen kynttilöitä, luoden lämpöistä tunnelmaa. 

Siis vaikka olen täällä kaukana, olette kaikki rakkaat täällä kokoajan mukana. 

gili gili gili

Lombokilla kiertelyn jälkeen hyppäsimme jälkeen laivaan, joka kuljetti meidät seuraavalle saarelle Gili Airille. Laivamatka taitettiin public boatilla, jossa lippuinamme toimi käsiimme tussilla kirjoitettu A-kirjain. Myös vetomatkalaukku osottautui suhteellisen hankalaksi saarihyppely matkalaukuksi, sillä suurinosa liikenteestä laukun kanssa suoritettiin hiekkarannalla. Matkan jälkeen etsimme hotellimme, joka olikin lähellä satamaa. Asetuimme kodiksi hotellihuoneeseen, joka oli koristeltu vessanpönttöä myöten vaaleanpunaisilla kukilla.

Gili Air on pieni saari, jonka ympäri kuulemma juoksee tunnissa. Gilin saaria on kolme, joista Air on lähimpänä Lombokia. Kaikki Gilin saaret ovat rauhallisia, pieniä ja turkoosin veden ympäröimiä paratiiseja. Saarilla on olematta mitään moottoriajoneuvoja, saarelle tulevia veneitä lukuunottamatta. Kulkuvälineinä toimii polkupyörät ja hevoset - siis täydellinen paikka paeta Balin hälinää. Gili Trawangan on saarista tunnetuin ja tunnettu hyvistä biletysmahdollisuuksista. Vietin Airilla 4 yötä ja Trawanganilla yhden yön. Katriina meni Trawanganille edeltä, minun venähtäneen sukelluskurssin myötä, jolloin vietin yhden yön hostellissa. Gili Airiin tutustuin lähinnä merestä käsin, sillä suoritin Airilla Open Water Diver -sukelluskurssin. Sukeltamisesta kerronkin sitten lisää toisessa postauksessa. 

Sukelluksiltani selvittyä siirryin Trawanganille Katriinan seuraksi. Katriina olikin tutustunut jo suomalaiseen tyttöön hotellillamme, josta saimmekin mukavaa seuraa Trawanganilla kiertelylle. Vuokrasimme hotelliltamme ihanat kukkaispyörät ja ajelimme saaren ympäri pysähdellen kauniimmille paikoille. 

Näiden kahden saaren väliin jäi vielä Gili Meno, joka tunnetaan nimellä Honeymoon -saari, mitään muuta siellä ei kuulemma ole kuin rakastuneita pariskuntia. Itse pidin Air saaresta enemmän, sillä tunnetusti pidän rauhasta ja sienittömistä illanviettopaikoista. Parhautta kuitenkin oli kuuman päivän lomassa loikata turkoosiin mereen, snorklailla kilpikonnien kanssa ja nauttia siitä, että ainoa kuulemasi ääni on hevoskärryihin kiinnitetyt kilisevät kulkuset - gileillä siis todella kilisee jatkuvasti. 

operaatio jalka

Täällä tropiikissa on omat haasteensa ihan vain ilmaston vuoksi, sillä jos sinua puree hyttynen ja erehdyt raapimaan sitä, jää sinulle arpi. Tai jos sinulle tulee naarmu, kestää sen parantuminen ainakin viikon, ehkä jopa kaksi. Joten tälläisessa tilanteessa aivan mitättömästä asiasta voi tulla ihan hirveän iso ongelma. Näin kävi minulle ku kaksi viikkoa sitten oleilin gilin saarilla. Varpaassani ollut pieni rakko puhkesi, täyttyi kloorivedellä, merivedellä, hiekalla, mudalla, hevosen pissalla ja kaikki muhi vielä 35 asteen lämmössä. Tuloksena pitkittynyt haavan tulehdus. 

Koska viime viikonloppuna tilanne oli ollut jo viikon eikä mennyt muuta kuin huonompaan suuntaan, päätin mennä lääkäriin. Ajatus Balilaisesta lääkäristä on aina hieman pelottava, sillä kuulemani tarinat niiden sotkuisuudesta, huonosta palvelusta ja hygieniasta ja turisteilta pyydetyistä ylihinnoista jännittivät kovasti. Yksi tuttava asuinpaikastamme kuitenkin suositteli koulumme sairaalaa ja sinne kävi tieni. 

Jännittyneenä astelin sisään suureen rakennukseen, jossa minut otettiin lämpimästi vastaan ja hyvällä englannin kielellä opastettuna. Kerroin että minulla on jokin tulehdus varpaassa, jolloin hoitajat alkoivat hommiin. Minut laitettiin istumaan sairaalasängylle, yksi hoitaja tuli mittamaan verenpaineeni (koska se on tärkeää elementti varpaan parantumisessa), toinen mittasi kuumeen (?!), kolme hoitajaa tuijottelivat varpaitani ja alkoivat puhdistaa haavoja, yksi seisoi vieressä jokapaikan höylänä ja hänen tehtävänsä tuntui olevan myös jatkuva hymyily. Lisäksi vielä lääkäri keskusteli kanssani varpaastani ja tutki myös mahaani, joka on oireillut koko Balilla viettämäni ajan. Lääkärin mielestä mahani on stressaantunut, enkä saa siksi juoda appelsiini mehua tai syödä tulista ruokaa. 

Sain mahalääkettä mikäli vatsa oireilee, antibioottikuurin varpaaseen ja kapaloidut varpaat. 

Hinta hoitoineen, hymyineen, tutkimuksineen, lääkkeineen 13€. 

Tänään kävin kontrollissa varpaani kanssa, joka ei ollut vielä parantunut. Hoitaja avasi kapalot ja tutki tilannetta lääkärin kanssa. Kunnes molemmat tuijottivat jalkaani järkyttyneenä sitä osoittaen, jalallani käveli joku. He määrittelivät sitä pitkään ja kertoivat minulle vakavana: 

se on muurahainen. 

Naurahdin tilanteelle, sillä luulin että kyseessä oli jotain vakavampaa. 

Lääkäri jatkoi kuitenkin vakavalla ilmeellä: milloin sinulta on viimeksi mitattu verensokeri? 

Naurahtaen totesin, etten kyllä lainkaan muista. Lääkäri kertoi vakavana, että muurahainen kertoo siitä, että verensokerini saattaa olla huono ja voiko hän mitata verensokerini. 

Mittaus suoritettiin ja verensokerini oli täysin normaali, muurahainen kertoi siis väärin, ongelma ei ole verensokerini. 

Hoidoksi sain lisää antibiootteja ja voidetta. Kotiin tultuani katselin saamiani lääkkeitä ja ongelma alkoi selvitä. Olin sekoittanut antibiootin ja mahalääkkeen keskenään ja syönyt mahalääkettä tulehtuneeseen varpaaseen, kumma juttu kun ei ollut tepsinyt! 

(Uskon, että Reetta toteaisi tilanteeseen: voi siis käyttää lääkkeitäkin niinkuin Tiitu)

Lombok - the way it should be

Siellä Suomessakin on vietetty syyslomia, niin myös Balilla. Toissaviikolla meillä oli koulussa koeviikko, jolloin kävimme copy-paste tekniikalla tekemässä avoinkirja kokeita, kysymässä oikeat vastaukset opettajilta kysymyksiin tai annoimme kotona tekemämme kokeen opettajalle tarkistettavaksi. Kovin haastavaa, eikö. Tämän raskaan viikon jälkeen meillä alkoi loma, jolle meillä kerrankin oli paljon ohjelmaa. 

Ensimmäiset paripäivää rentouduimme kotosalla "mummoillen", niinkuin moni ympärillämme oleva nuori (tai vanha) sanoo, jos viettää aikaa kotona eikä lähde bilettämään. Löhöilimme altaalla ja suunnittelimme tulevaa viikkoa, kävimme syömässä lemppari warungissamme ja pesin kissanpentuja kirppushampoolla (nimeni voisi nyt olla: kissanraapima).

Ensimmäiset kolme yötä päätimme viettää Lombokilla, joka on seuraava iso saari Balilta itään. Olen kuullut sanottavan, että Lombok on sellainen, mitä Bali oli ennen. Varasimme speedboat liput study in Bali organisaation kautta, johon kuului menopaluu lippu (31€) ja nouto Jimbaranin McDonaldsilta. Hakuaika oli klo 10, tai oikeastaan klo 10-11.30. Eli jouduimme viettämään McDonaldsilla kauan aikaa. Minibussi kiidätti meidät Padangbain satamaan, josta lähdimme liikkeelle kohti Lombokia. 

Nettisivuilla luki, että saavumme Lombokilla Sengiggi nimiseen satamaan, mutta tosiasiassa päädyimme Sengiggistä pohjoiseen noin puolentunnin automatkan päähän. Onneksi lopulta päädyimme hotellille. Hotelli oli merenrannalla oleva mökki, joka oli ulkoapäin ihastuttavampi kuin sisältä. Hotelli oli ihan ok, mutta ei ihan hintansa arvoinen, eikä sijaintikaan ollut mikään mainioin, mutta upeat näköalat korvasivat kaiken. Ensimmäisen päivän vietimme rentoutuen uima-altaalla ja illalla lähdimme taksilla Sengiggin rannalle syömään buffet illallista. 

Toisena päivänä päätimme tehdä pienen seikkailun pohjois-Lombokille vesiputouksille. Vesiputoukset sijaitsivat Lombokin suurimman tulivuoren kupeella. Mount Rinjani, tämä hurjan näköinen jättiläinen oli melkein pariviikkoa sitten kohteenani vaellukselle, mutta rahan ja sairastelun vuoksi se jäi välistä - luojankiitos. Nyt kun tuota jättiläistä ihaili läheltä, nostan vielä enemmän hattua niille Kampungin asukkaille, jotka tuon mielettömän pilvienyläpuolelle sijoittuvan vaelluksen tekivät. 

Vesiputoukset olivat kaunein asia, mitä olen nähnyt pitkään aikaan - tai ehkä ikinä. Luulisi, että olisi suhteellisen neutraalia nähdä vettä tippuvan rinnettä alas, mutta nyt kyllä Maaningan Korkeakoski jäi kakkoseksi. Vesiputouksille oli kävelymatkaa n. 1,5 tunnin verran. Ensimäinen vesiputous oli jo 20 minuutin päässä ja monen turistin valloittama. Ensimäisellä putouksella suunnittelin ottavani vesiputoushieronnan, mutta jäin ihan tyytyväisenä sen juurelle ihan vain katselemaan sitä kunnioittavasti- ihmekös vesiputouksen nimi vapaastikäännettynä tarkoittaa: hieman hullu. Kyseisellä paikalla myös päädyin tanssimaan perinteistä Lombokilaista tanssia hieman intialaishenkisen musiikin tahdittamana - tuntui kuin olisin tehnyt sitä joskus aikaisemminkin.. 

Jatkoimme 17vuotiaan oppaamme kanssa kohti toista vesiputousta, Tiu Kelepiä - lentävää vettä. Matka oli haastavampi toiselle putoukselle. Ylitimme muutaman joen ja saimme kiipeillä liukkaiden kivien keskellä, oppaan kengät jalassa, sillä olin varautunut liian urheilullisilla kengillä (tosin nyt voin sanoa kulkeneeni ainakin mailin toisen kengissä). Lopulta saavuimme sellaiseen paikkaan, minkä luulin olevan olemassa vain David Attenboroughin dokumenteissa. Ympärille kohosivat korkeat kalliot, jotka oli hellästi kutoutuneet sademetsän kasvuston taakse. Ilmassa todella lepatteli ja kimmelsi pientä vesisumua, tehden mitä upeampia valoilmiöitä puihin ja ilmaan. Taaksepäin katsoessa takana näkyi tiheää sademetsää, jonka korkeista puidenlatvoista siivilöityi auringon pehmeä valo lämmittämään höyryävää ilmaa.

Seisoimme Katriinan kanssa Tiu kelepin juurella vedessä. Molemmat katsoivat pauhaavaa vettä äänettä, katseen kohotessa ylös kohti vuorenrinnettä, josta vesi pulppusi alas. Molemmat totesivat huokaisten, että aivan uskomaton hetki. Tätä ei voisi vangita mihinkään kuvaan. 

Tästä hetkestä pomppasimme kylmään veteen kastelemaan kävelystä lämmenneet vartalot ihanan viileään veteen. Paikalliset kiljahtelivat koska vesi oli liian kylmää ja värjöttelivät auringonsäteissä. 

Tässä tarvittiin hieman suomalaista sisua. 

Kumpikin oli onnellisen hiljainen paluumatkalla. Katselimme Lombokin upeaa vehreää luontoa, maisemia, joita olin jostain syystä kaivannut. Vuoria, riisipeltoja, lehmiä, hääkulkueita, turkoosin sinistä vettä, samalla kuskimme lauleskeli Indonesian iloista kansallishymniä ja yritti opetella sanomaan: Finlandia - paraslopputulos taisi olla Fberlandia.